Tervetuloa Rauman Pyhän Ristin kirkkoon. Minä olen kirkonrotta Kaapriel. Tässä kirkossa on asunut rottia varhaisista vuosista alkaen. Jo silloin kun tämän rakennuksen maalaukset valmistuivat 1500 –luvun alussa, rakennuksessa oli ollut jo useita vuosia vahva rottakanta. Ystävällisten rottien.

Kirkonrotaksi pääsevät vain parhaat ja lahjakkaimmat lajinsa edustajat.Minun sukuni on raumalainen. Me olemme asuneet täällä 1400-luvun lopulta. Silloin saapui Rauman satamaan ties monenneko kerran aikanaan täällä rakennettu purjelaiva, jonka nimi on painunut auttamattomasti unholaan. Siinä laivassa oli matkustajana laivarotta Jonne.Tämän kirjoituksen on laatinut siis kaukainen esi-isäni, laivarotta josta tuli kirkonrotta. Kirkonrotta Jonne.

Tähän kirjoitukseen liittyy tietysti pieni tarina. Joitakin vuosia sitten kirkon ullakon kätköistä löytyi vanha kirjoitus. Itse asiassa se on pitkä kirje. Se oli päässyt joistakin kohdista todella huonoon kuntoon. Kosteus ja paperin haurastuminen olivat tehneet vuosisatojen saatossa hiljalleen tehtävänsä. Suurta huolellisuutta noudattaen ja ajan kanssa, sana sanalta ja rivi riviltä, vanha kertomus näki uudelleen päivänvalon. Se heräsi horroksesta kertomaan vanhoista ajoista.

Nyt tässä on uudelleen kirjoitettuna vanha ja arvokas muistelmakirje. Sen alkuperäisen on sulkakynällä hämärässä kynttilänvalossa pitkien rauhallisten iltojen verkkaan kuluessa raapustanut ammoinen esi-isäni, laivarotta Jonne. Hänestä tuli Rauman Pyhän Ristin kirkon kirkonrottien kantaisä. Luen nyt teille katkelman hänen tarinastaan. Se on mielestäni paikka paikoin kovinkin mielenkiintoinen tarina. Sukumme tarina. Se on laivarottien tarina, joka sulautui osaksi raumalaisten kirkonrottien hurjia vaiheita.

Fregattilaiva Osmo

Raumalta laivat ovat aina kulkeneet maailman merille. Se on rannikko-kaupungin historiaan tiiviisti kuuluva asia. Meri on välillä kaunis ja rauhallinen, pahimmillaan se on hurja ja myrskyinen. Täynnä vimmaa ja raivoa. Kun meri näyttää voimansa on ihminen sen sylissä pieni ja avuton. Jos laiva haaksirikkoutuu, seuraa siitä aina paljon surua. Paljon leskiä. Paljon orpoja. Paljon kurjuutta.

Varsinkin vaarojen keskellä kovan paikan edessä moni merimies rukoili pelastumista ja pääsyä kotisatamaan rakkaiden luo. Myös kodeissa rukoiltiin poissa olevien puolesta. Pyyntöjä esitettiin myös seurakunnalle. Niinpä jumalanpalveluksissa ja rukoushetkissä rukoiltiin merimiesten ja heidän perheidensä puolesta.

Kiitollisuuden ja uskon ilmauksena merimiehet tekivät seurakunnalle lahjoituksia. Myös laivojen pienoismalleja, kirkkolaivoja annettiin lahjaksi. Sellaisia on kymmenissä rannikkojemme kirkoissa. Tämän kirkon eteisen katossa on 50 vuotta sitten lahjaksi saatu fregatti Osmo. Se oli aikanaan 78 metriä pitkä ja 48 metriä korkea, upea laiva. Siis paljon pidempi ja korkeampi kuin tämä kirkko!

Jonnen tarina

Aina kun kapteeni kääntää laivan keulan kohti kotisatamaa syntyy kova palo päästä rakkaiden luo. Kun kotisatama alkaa häämöttää horisontissa toive kasvaa ylivoimaiseksi. Viimeiseksi jääneellä matkallani tunsin sen tuoman tuskan ja kaipauksen luissani ja aina hännänpäätä myöten kovempana kuin koskaan ennen. Kun alus saapui Rauman edustalle oli päätökseni kypsynyt valmiiksi. Halusin lopultakin pois meriltä. Tukevaa maata jalkojeni alle. Vaihtelevaa ja monipuolista ruokaa. Halusin oman asunnon, pesäkolon, joka on kuiva ja paikallaan pysyvä vaikka tuulisikin myrskyisästi. Niin ja saisin kenties joskus perheen. Olen aina ollut hullaantunut rottavauvoista. Ovelana rottana piilouduin erään merimiessäkin uumeniin ja niin saavuin Rauman satamaan.

Eipä aikaakaan, kun tutustuin kaupungin rottien maailmaan, sukulaisteni elämään ja vaiheisiin seikkaperäisemmin kuin koskaan ennen. Tässä kaupungissa ovat asiat olleet mallillaan alusta alkaen. Asioista ja läheisistä on pidetty huolta. Sitten. Pam. Yhtäkkiä ja ennalta arvaamatta näin eräänä syksyisenä päivänä tunkiolla rottaneiti Selman.

Syödä järsimme silakanpäätä ja katselimme toisiamme. Se oli molemminpuolista ihastumista, joka leimahti rakkaudeksi. Saman tien. Selma. Selma. Mikä ihana hymy, miten kauniit silmät ja kaarevat ja herkät viikset. Sellaisia en ollut nähnyt koskaan ennen kenelläkään toisella, enkä sen jälkeen. Kyllä aito raumalainen tyttörotta on kaunis. Ja hyväluontoinen. Sikses.

Aloimme syödä yhteistä juustoa niin kuin meillä on tapana sanoa ja jos paikallista murretta lainaisin: ”Otin Selman slääppihin iangaikkisuudest iankaikkisuuttehe”. Niin paikallisilla asukkailla on ollut tapana kuvata tällaista suurta asiaa, johon sanat tuntuvat liian vähäpätöisiltä. Koin suuren rakkauden. Sain ihanan elämän Selman kanssa.

Saimme satakolmekymmentäviisi lasta vuosien aikana. Pakko myöntää, että en ihan muista heidän kaikkien nimiään enää. Ja silloinkin se oli vaikeaa. Ymmärrätte varmaan. Isärotan muisti ei ole niitä parhaimpia kun on nimistä puhe. Vaikkapa vain omien lasten. Ei ole ei. Otimme käyttöön maailman merillä kuulemani englantilaisen nimistön: Erik I, Erik II, Erik III, Erik IV, Helena I, Helena II, Helena III, ja niin edelleen. Se helpotti vähän.

Päivämme olivat täynnä puuhaa. Jatkuvaa juuston, ruoantähteiden ja viljan kantamista, siivoamista, vaipan vaihtoa, nenän pyyhkimistä, sylissä pitämistä, nukuttamista ja pyykin pesua. Vuodet kuluivat. Ne olivat puuhakkaita ja mukavia vuosia. Illalla oli onnellista heittäytyä lavitsalle ja nukahtaa hetkeksi. Harras ja rauhallinen tunnelma takasi meille onnellisten rottien päivät.

Minun ja Selman ensitapaamisen muistoksi aloimme syksyllä juhlia tunkiolla silakan päivää. (Kaapriel: Se keksittiin myöhemmin uudelleen, ja muotoutui koko kaupunkia ja kaupunkilaisia yhdistäväksi juhlaksi, silakkamarkkinoiksi. Juhlan varsinaiset alkuunpanijat olivat kaksi onnellista rottaa, Selma ja Jonne!)

Eräänä kesäisenä päivänä tuuli toi kuonooni tutun tuoksun. Laivojen maailmasta tutun. Mutta se ei tullut satamasta vaan jostain kauempaa. Mantereen puolelta. Hennompana kuin muistin. Mutta erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Sehän oli tervan tuoksua! Laivat ja niiden köydet oli tervattu kestämään sään rasituksia. Vuosien nuuhkinta oli jättänyt tervan upean tuoksun pysyvästi mieleeni. Päätin ottaa asiasta selvää. Oliko jossain maissa laiva? Aavelaiva? Aarrelaiva? Tai peräti Nooakin arkki? Niistä olin kuullut hurjia juttuja maailman merillä.

Tuoksu johti minut tämän kirkon liepeille. Huomasin, että katto oli tervattu toiselta puolelta ja toinen katon lape oli parhaillaan työn alla. Siitä tuoksu siis oli peräisin! Matkani tunkion reunasta kirkon portaille oli aika lyhyt mutta osin vaarallinen. Jouduin muutamaan kovaan juoksukilpailuun kissojen kanssa, mutta olin ovelampi ja nopeampi. Yksi kissa sai raapaistua ikävät kynnenjäljet selkääni. Ja samalla pari viiksikarvaa katkesi. Siinä kaikki. Pujahdin kirkon ovesta sisään ja kohta pian olin jo hämärässä kirkossa.

Asehuoneen perältä löysin iloisen rottaperheen heinien alta asumassa. Tutustuimme tuota pikaa. Mielenkiintoiset (ja kerrottuna kerta kerralta aina vain hurjemmiksi käyneet) seikkailuni maailman merillä kiinnostivat kuulijoita aina uudelleen. Seuraavana päivänä minä ja perheeni muutimme tänne. Ilman kissoja ja muita kommelluksia, ihme kyllä. Meillä oli varjelusta, niin kuin ihmisillä on tapana sanoa. Minusta tuli sankari, kuuluisuus ja suosittu pitkien pimeiden syys- ja talvi-iltojen viihdyttäjä tarinoillani. Kotiuduimme ja asetuimme aloillemme perheeni kanssa asehuoneen toiseen nurkkaan.

Kirkossa oli päivittäin paljon ihmisiä töissä. Täällä puhuttiin monia merillä kuulemiani kieliä. Kirkkoa maalattiin ulkoa valkoiseksi ja sisältä koristeelliseksi. Kattoon tehtiin kuvia joita me rotat sitten ihmettelimme. Niissä näkyi ihmisiä. Kaikki he näyttivät jotenkin vakavilta. Myös heiniä ja eläimiä oli kuvattuna, mutta ei ainuttakaan rottaa. Ajatelkaa: ei ainuttakaan!

Kuvat tulivat valmiiksi ja maalaustelineet purettiin. Eräänä päivänä tunnelma muuttui juhlavaksi. Ihmisiä kokoontui kirkkoon. Heitä oli kymmeniä, kymmeniä, satoja ihmisiä. Kynttilät paloivat ja laulut raikuivat. Ilo täytti kirkon. Juhlasta on kirkossa merkkikin: vihkiristi. Se on silloisen piispan terveiset meille. Hänen nimensä on Arvid Kurki. Asuttuani tässä kirkossa jonkin aikaa, huomasin jotain hyvin merkillistä. Täällä on muitakin ihmisten ja rottien lisäksi. Keitähän he voisivat olla? Ihmiset puhuvat enkeleistä. Me näemme heidät selvästi. Nytkin.

Nämä rivit on sulkakynällä hämärässä kynttilänvalossa pitkien rauhallisten iltojen verkkaan kuluessa raapustanut Jonne, kirkonrotta Rauman kaupungissa.

Teksti: Olli Kaukonen
Kuvitus: Joonas Aitonurmi
Kieliasun tarkastaja: Kaisa Kelloniemi
Asiantuntija: Katri Laakkonen