Olen kirkonrotta Kaapriel. Minulla on hallussani vanha ja arvokas muistelmakirja. Sen on aikanaan raapustellut ammoinen esi-isäni. Hän oli laivarotta Daniel, josta tuli Rauman Pyhän Ristin kirkon kirkonrottien englantilaisperäisen sukuhaaran kantaisä. Luen nyt teille katkelman hänen tarinastaan. Se on sukumme tarina. Se on englantilaisten laivarottien tarina, joka sulautui osaksi raumalaisten kirkonrottien hurjia vaiheita.

Parkkilaiva Arvio

Tässä kirkossa on ollut rottia ammoisista ajoista alkaen. Jo silloin kun tämän rakennuksen maalaukset valmistuivat 1500-luvun alussa, rakennuksessa oli ollut jo vuosia vahva rottakanta. Neuvokkaiden rottien. Kirkonrotaksi pääsevät vain parhaat ja lahjakkaimmat. Minun sukuni on kotoisin Englannista. Me olemme asuneet täällä 1800-luvun lopulta.

Maanantaipäivänä 21.11. vuonna 1898 oli tuulinen ja sateinen. Märkää räntää tuli taivaan täydeltä. Sinä päivänä saapui Englannista Rauman edustalle aikanaan täällä rakennettu parkkilaiva nimeltään Arvio. Siinä laivassa olin matkustajana minä, laivarotta Daniel.

Parkki on suurikokoinen rahtilaiva, jossa on 3–5 mastoa. Arvion pituus oli lähes 40 metriä. Se oli siis samankokoinen kuin tämä kirkko. Kun Arvio tuli Rauman edustalle, oli kova myrsky. Kovaa tuulta oli kestänyt päiväkausia. Vahva myötätuuli oli siivittänyt Arvion valtavaan vauhtiin. Aina kun kapteeni kääntää laivan keula kohti kotisatamaa syntyy sisimpään kova palo. Koti odottaa. Maisemat alkoivat vaikuttaa kapteenista ja miehistöstä tutuilta. Pian heille rakas kotisatama häämötti horisontissa koko ajan lähestyen.

Merkkilippu nostettiin mastoon kertomaan, että luotsi tulisi avustamaan laivan satamaan. Odotus vaihtui pettymykseen. Luotsi ei päässyt laivan vierelle. Niin kova oli myrsky silloin. Vesi ja öljy olivat loppuneet matkalla ja sitten myös merimiesten hermot. Kapteeninkin. Kuulin kovan ja jatkuvan, myrskyn jylyn yli kuuluvan huudon ja metelin kolooni laivan ruumassa. Äänissä oli jotain ihan uutta. Siinä oli hitunen pelkoa. Tunsin luissani ja aina hännänpäätä myöten, että tästä ei hyvää seuraa.

Kapteeni oli sinnikäs ja päättäväinen. Maailman merillä parkkiintunut merikarhu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Siksi en ihmetellyt, että laiva yritti kuin yrittikin päästä satamaan omin neuvoin. Sitten alkoi ratkaiseva huono vaihe jo päiväkausia jatkuneessa matkassa. Tuuli kääntyi vastaiseksi. Laivan ohjattavuus hävisi. Mitään ei ollut tehtävissä. Matka päättyi Santakarin rantaan tuhoisin seurauksin. Myrskyn voima oli niin kova, että osa mastoista kaatui saman tien. Osa kaadettiin, kun toivo laivan säilymisestä vielä eli hetken aikaa.

Oli se melkoista taistelua. Pelastusveneitä ei ollut mahdollista laskea veteen. Tuuli kävi niin kovana. Priki Marialle oli käynyt samoin parikymmentä vuotta aiemmin ja pian kävisi samoin priki Johnille. Raumanmerellä on laivoja kadonnut jokseenkin jäljettömiin niin, että aluksen miehistön kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. Näillä vesillä katosivat kuunarilaiva Lefve ja kuunari Rickhard. Lisäksi kuunari Siiwo kuuluu tähän surun mustaan listaan. Kun luonto näyttää voimansa on ihminen pieni ja voimaton. Laivan haaksirikosta on suuret ja ikävät seuraukset. Siitä seuraa paljon surua, paljon kurjuutta, paljon leskiä ja orpoja.

No, nyt kävi kuitenkin sillä tavalla hyvin, että seuraavana päivänä miehistö ja vähäiset miehistön tavarat pelastettiin. Rahtia jo lähtösatamassa huonokuntoiseksi todetussa laivassa ei ollut. Kukaan ei ottanut sitä riskiä, että matkalla voisi käydä huonosti. Itse asiassa laiva ei saanut lähtölupaa ollenkaan. Se oli todettu liian vaaralliseksi kyntämään enää meriä ilman perusteellista korjausta. Kapteeni uhmasi määräyksiä kohtalokkain seurauksin. Kun merimiehet valmistautuivat jättämään laivan, piilouduin ovelana rottana erään merimiehen takin taskun uumeniin merimiessäkkeineni ja niin pääsin Rauman satamaan. Silloin oli siis tiistai 22.11. vuonna 1898. Silloin alkoi englantilaisten kirkonrottien kausi tässä kirkossa.

Ei ollut kovinkaan suuri saavutus päästä satamasta kirkon liepeille. Näin jo kaukaa valkoisena hohtavan kirkontornin. Se oli ollut jo yli 80 vuotta tärkeänä merimerkkinä merenkulkijoille. Se oli sitä myös minulle, Danielillekin. Muutama kova juoksukilpailu tosin tuli kissojen kanssa matkalla satamasta tänne, mutta olin nokkelampi ja nopeampi. Yhdet ikävät kynnen jäljet jäivät takatassuuni. Siinä kaikki. Vuosisadat vaihtuvat mutta kissojen ja rottien keskinäiset välit ja tavat pysyvät.

Pujahdin ovesta sisään ja kohta pian olin jo kiipeämässä portaita ja löysin iloisen rottaperheen tästä kellotornista. Pienen ujostelun jälkeen tutustuimme nopeasti. Ulkomaalaisuuteni oli heistä viehättävää. Ja hieman poikkeava turkkini väri ja pituus. Minulla oli merimiesrepussa mukana teetä, jota opetin heidät juomaan. Teen keittäminen on oma taiteen lajinsa, mutta kun on luovaa mieltä ja tahtoa kaikki järjestyy. Kylminä talvi-iltoina se on erittäin oivallinen juoma.

Kielen oppiminen kävi yllättävän nopeasti ja talon tavat ymmärsin käden käänteessä. Tai pikemminkin tassun, jos ihan tarkkoja ollaan. Kotiuduin ja viihdyin. Aloin jo silloin kertoa iltojen ratoksi sukuni esi-isien kokemia hurjia meritarinoita, joista ei tapahtumia ja jännittäviä juonenkäänteitä puuttunut. Afrikka, Amerikka, Australia. Paljon maita ja maanosia ovat esi-isäni nähneet. Niistä kerron teille mahdollisesti jossain muussa yhteydessä.

Niin, eipä aikaakaan, kun tapasin kirkon keskikäytävällä uuden tulijan. Kauniin rottaneidin. Hän oli lähtenyt läheiseltä tunkiolta seikkailulle ihan muina rottina ja päätyi puolivahingossa lähinnä uteliaisuudesta tähän suureen ja avaraan rakennukseen. Ihastuin oitis rottaneidin viehkeään hymyyn ja ujontuntuiseen olemukseen. Hänessä oli jotain sanoin kuvaamattoman herttaista, sellaista mikä vetoaa karskiin merenkulkijaan. Esittelin itseni ja hän kertoi nimensä. Puoliksi huokaisten hän sen sanoi:” Siviä”, Se oli hänen nimensä, Siviä.

Se oli molemminpuolista ihastumista, joka leimahti rakkaudeksi. Saman tien. Voi olla, että tarkkaan säästämäni englantilaisperäisen herkkukeksin viimeisten murusten tarjoamisella oli jotakin tekemistä kielimuurin ylittämisessä. Ihana hymy, kauniit silmät ja nätti kukkamekko. Huikea kokonaisuus. Sellaista en ollut nähnyt koskaan ennen enkä sen jälkeen. Kyllä aito raumalainen tyttörotta on kaunis. Ja hyväntahtoinen. Luonnikas. Ja tähän kohtaan ei tule sitten sitä sikses –sanaa. Aloimme järsiä yhteistä jyvää niin kuin meillä on tapana sanoa ja jos paikallista murretta lainaisin: ”Otin Siviän slääppihin”. Hänestä tuli elämäni Suuri Rakkaus. Meillä oli ihana elämä. Saimme vuosien aikana kahdeksankymmentäkaksi lasta. Se on vähän. Jälkeläisiä voi rotta pariskunnalla olla parhaimmillaan lähes sata vuodessa! Siis vuodessa.

Totuuden nimessä on pakko myöntää että en pystynyt edes ensi alkuun millään
muistamaan heidän kaikkien nimiä. Eikä niitä edes meinannut keksiä koko ajan uusia. Asiaan löytyi kuitenkin käytännöllinen ratkaisu. Otimme käyttöön itselleni tutun englantilaisen tavan antaa nimiä. Niinpä lapsia nimettiin aina pahnueen mukaan seuraavalla tavalla: Kaapriel junior I, Kaapriel junior II, Siviän tytär I, Siviän tytär II, Jaakko I, Jaakko II, Jaakko III, Jaakko IV, Liisa I, Liisa II, Liisa III, jne. Se helpotti huomattavasti. Silti sekaannuksia tuli jatkuvasti.

Päivät vaihtuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Melkein joka päivä oli jonkin kaltainen juhlapäivä. Nimi- ja syntymäpäivät seurasivat toisiaan. Ja sitten oli kymmensenttijuhlat. Se oli jonkun mielestä liikaa, mutta onhan se iso asia kun rotta saavuttaa kuonon päästä viimeiseen karvatupsuun mitattuna kokonaisen kymmenen sentin pituuden! Täytyyhän sitä juhlia, hyvänen aika sentään. Pienemmistäkin asioista voi iloita ja tehdä siitä yhteisen juhlan aiheen. Myöhemmin ihmiset keksivät saman asian uudelleen ja siitä lähtien Raumalla on vietetty kymppisynttäreitä.

Nämä rivit kirjoitti pitkien iltojen kuluessa

Daniel
Kirkonrotta Rauman kaupungissa

Teksti; Olli Kaukonen
Kuvitus: Joonas Aitonurmi
Kieliasun tarkastaja: Kaisa Kelloniemi
Asiantuntija: Katri Laakkonen
Lähteet:
hylyt.net / Janne Hyvärinen
majakka.rmm.fi