Olen kirkonrotta Sara. Olemme päättäneet joitakin aikoja sitten koota tarinoita rottien elämästä kaupungissamme. Olen oppaanne 1600-luvun tapahtumissa jotka kertovat elämästä Raumalla ja Pyhän Ristin kirkossa.

Aivan vanhimpia kirjoituksia ei enää ole. Ne ovat palaneet tai niiden sijainti on häipynyt unohduksiin. Tulin valituksi tähän vaativaan luottamustehtävään koska minua kiinnostavat rottaa suuremmat näkökulmat ja ajatukset elämästä. Ihminen ja rotta ovat kulkeneet yhdessä ammoisista ajoista. Kylki kyljessä. Kokosin 1600-luvun tapahtumista tarinan, jossa vilisee pahnue toisensa jälkeen. Kaikilla on tehtävänsä ja paikkansa yhteisessä haasteessa: pitää rottuus kunniassa! No niin. Taisin innostua vähän. Aatteen palo ottaa joskus liikaa tilaa. Nyt asiaan. Viiksikarvoja, niskavilloja –tai ihan vaan tavallisen värisyttäviä hetkiä kohtalomme polkuja seuratessanne.

Rotat pitävät aina toisistaan huolta. Olemme positiivisia laumaeläimiä. Asiat sujuvat parhaiten yhdessä. Ihan se tavallinen jokapäiväinen elämä. Ilon hetket ja myös hankalat vaiheet. Emme me tässäkään suhteessa ole ihmistä kummoisempia. Kumpi on loppujen lopuksi opettanut kumpaa. En ota siihen kantaa. Niin kuin en siihenkään kumpi oli ensin, kesä vai talvi, tai onko tuli parempi kuin vesi.

Elämässä kuuluu olla pientä luksusta. 1600-luvullakin oli niin. Tietysti. Kirkonrotilla se tarkoitti esimerkiksi sitä iloa kun saimme juustoa, jossa on mausteita, keksiä ja todella harvinaista herkkua, suklaakipeniä, tai vaikkapa teetä. Mm. Aah. Se maistui erityisesti kylminä talvi-iltoina.

Iltateen nauttimishetki painui kuitenkin unohduksiin vuosisadan lopulla pitkiksi ajoiksi. Laivoja kulki pitkin maailman meriä ja siis myös tavara kulki kaupungista toiseen Rauma mukaan lukien. Mutta. Mutta sitten raumalaisilta laivoilta kiellettiin kulku Itämerta kauemmas. No, meni kuukausi, puolitoista niin perustimme uuden reitin Tukholman kautta. Tavaroiden kuskaus pääkaupungin satamassa laivasta toiseen muuttui hankalammaksi ja vaarallisemmaksi kuin ennen mikä taas näkyi tuotteiden hintojen nousuna. Jouduimme kantamaan jyvän jos toisenkin herkkupalojen vuoksi. Kerran kun luksuksen makuun on päässyt, niin siitä on vaikea luopua.

Sellainen on rotan luonto. Jos ymmärrätte.

Rauman kaupungissa elämä oli välillä hyvin vakaata ja rauhallista. Niskaamme kasautui myös vastoinkäymisiä. Sairautta, nälkää ja tulipaloja. Taisi olla vuoden 1640 kesä kun Pyhän Ristin kirkkoon alkoi tulla kesken kauniin hellepäivän kummallisesti tunkua. Tänne tuotiin kovalla kiireellä ja metelillä paljon tavaraa.

Esimerkiksi tauluja, kynttiläkruunuja, puupatsaita ja kirjoja.

Niiden mukana muutti myös serkkujamme ja pikkuserkkujamme Pyhän Kolminaisuuden kirkosta. Saimme kuulla heiltä ikäviä uutisia. Sankat savupilvet aiemmin keväällä olivat merkinneet todella vakavia asioita. Osa kaupungista oli tuhoutunut ja rakas pyhättö oli palanut niin pahasti että sitä ei voinut enää korjata.

Mikä siis neuvoksi? Kaupungin ja lähialueen pitkäaikaisilta hyväntekijöiltä ei paljon kyselty: fransiskaaniveljet saivat luvan lähteä. Aika epäreilua heitä kohtaan mutta käytännöllistä kaupunkia ja kaupunkilaisia ajatellen. No – varastamistahan se on, jos suoraan ja rumasti sanotaan. Ottaa toisilta nyt kokonainen kirkko maineen kaikkineen omaan käyttöön ihan tuosta vaan. Vahvemman oikeudella. Ja se taas on mielenkiintoinen asia se. Aina joukossa on joku tai joitakin jotka osaavat kääntää asian niin että itse asiassa tässä tehdään palvelus kaikille. Eikö fransiskaanien toiminnan periaatteisin kuulukin köyhyys ja vaatimattomuus? Ja eivätkö kaupunkilaiset olleet itse asiassa tukeneet verrattomasti toimintaa ja sallineet muunmaalaisia keskuudessaan pitkiä aikoja perimättä minkään kaltaista korvausta? Nyt munkit vapautettiin jatkamaan matkaansa ihan vapaasti, kiitoksen kanssa, mutta valitettavasti ilman paluumahdollisuutta. Ja terveiset paaville: me pärjäämme kyllä. Vai olivatko he lähteneet jo aiemmin. Sitä kirjat eivät kerro.

Samankaltaiset puheet levisivät rottienkin keskuuteen ja sen jälkeen meillä luostarirotilla alkoi tukalat oltavat. Koko Pyhän Ristin kirkon rottueen vihjattiin olevan jotenkin ylpeää ja omahyväistä sakkia kaikin puolin.

Ensin olemme kuulemma niin mukavia niin mukavia mutta kun viiksikarvat kääntyvät niin jo alkaa teen lipittäminen ja kaikenlainen hienostelu. Gurmeeruoat kannetaan pöytään niin että alkuperäisrotat joutuvat naurettavaan asemaan muka typerän murteensa vuoksi ja syödessään iänikuisia homeisia kalanpäitä ja kovia leivänkannikkoja. Niin meidän väitettiin heistä ajattelevan. Tuollaiset puheet tuntuivat ikäviltä. Sillä ne olivat kateutta, pahansuopuutta ja ilkeyttä. Niillä luotiin epäluuloinen ilmapiiri. Ja mikä ikävintä: niitä ei voinut mitenkään oikaista. Kun yhden kohdan sai raiteilleen niin heti kuului jokin uusi vääristely nurkan takaa. Siihen väsyi. Lopulta me annoimme periksi ja aloimme keskittyä elämään omaa elämäämme.

Väkeä alkoi olla runsaasti aivan liian pienellä alueella ja siitä seurasi hermostumista ja riitoja. Riideltiin siitä kenellä oli oikeus mihinkin tunkioon ja talon tai torpan pihamaalle. Koko kaupungissa myllersi. Isoja tulipaloja seurasi yksi toisensa jälkeen. Ihmiset kärsivät ja menehtyivät sairauksiin. Eräässä vaiheessa kolmannes kaupungin asukkaista sekä lisäksi tänne muualta apua hakemaan tulleita tuupertui yksi toisensa jälkeen. Niin myös me, kelpo rotat, jaoimme saman kohtalon. Pelko, hätä ja kaaos olivat jokapäiväistä seuraamme.

Tapaturmat ja nälkä eivät valinneet millään järjellisellä tavalla meistä ketään. Kokonaisia pahnueita joutui kurjiin oloihin ja menehtyi viimeiseen yksilöön asti. Se oli surullista aikaa.

Ihmiset, rakennukset ja rotat jakoivat saman kohtalon. Ankean kohtalon. Pois muuttaminen ei tullut kyseeseen. Se olisi ollut liian vaarallista. Jotkut yrittivät mutta surkealla tuloksella. Olimme vankeja omassa kaupungissamme – ja kirkossamme.

Satamassa alkoi parveilla epämääräisiä rottapartioita jotka odottelivat ulkomaalaislaivojen saapumista. Kun laiva saapui satamaan ja matkustajarotat nousivat maihin, niin rottapartiot ottivat ulkomaalaisen näköiset matkustajat sivuun. Ulkomaalaiset oli helppo tunnistaa. Karvan väri, tuoksu ja kieli paljastivat heti taustan. Heitä uhkailtiin, tuupittiin ja heille irvisteltiin. Ruoat ja nyssykät otettiin armotta pois. Ja sitten nöyryytetty maahan tulija sai valita: kaikki tavarat piti jättää ”lahjoituksena”, ihan kaikki, niille sijoilleen rottapartiolle. Vähän evästä sallittiin poimia mukaan. Sitten seurasi valinta. Piti joko nousta takaisin laivaan tai tulla saatetuksi pappilan Jöns-kissan puheille. Jöns-kissa oli pormestarin Remus-kollin kanssa pelätty ja kunnioitettu kaksikko koko kaupungissa. Niiden kynsiin joutuminen tarkoitti yleisimmin käsittelyä, jonka jälkeen oli ” oksat pois risuaidasta” niin kuin häveliäs sanonta kuului.

Kissojen kohtaamisen sijasta aika moni valitsi vapaaehtoisesti maasta poistumisen. Rottapartiot pitivät kaiken matkatavaran itsellään ja ne alkoivat luulla olevansa todellisia kuninkaita ja johtajia kaupungissa. Parhaista parhaimmat. Sellaisina ne itseään pitivät. Pahimmasta pahimpia ne olivat, viiksikarva soikoon! Asemansa ne saivat ja pitivät arveluttavin keinoin uhkailemalla ja pelottelemalla.

Myöskään kissakaksikon, Jöns-kissan ja Remus-kollin ahneudella ei näyttänyt olevan loppua. Tälle hirmukaksikolle vietiin joka kuukausi pappilan tunkion taakse valtava ruokaerä eteenpäin toimitettavaksi rottien ”lahjana”. Ihan vaan kiitollisuuden osoituksena. Että saatiin olla rauhassa. Tavaraa toimitettiin satamasta ja joka rottapesueesta. Joka ikisestä. Kaikki olivat köyhiä eikä ruokaa todellakaan meinannut riittää jokaiselle. Eikä riittänytkään.

Ankeus ja toivottomuus hiipi tuollaisten tapahtumien myötä kaupunkiin ja jäi tänne asumaan. Mutta aina joukossa oli joku neuvokas, joku joka jaksoi pitää yllä toivorikasta mieltä ja joku joka sai meidät näkemään että jos me yhdistämme voimamme, pärjäämme jotenkin. Jos jokainen koettaa tulla omillaan toimeen, alamme vikoilla ja karsastaa toisiamme ja ajaudumme moniin riitoihin ja jäämme epäluulojen vangeiksi. Jos toivo loppuu, kaikki loppuu.

Niin siinä siten kävi että saimme kuin saimmekin elämän uuteen nousuun. Rottapartiot satamasta otettiin kiinni ja löylytettiin pahanpäiväisesti.

Ruoat ja tavarat takavarikoitiin ja jaettiin köyhimmistä alkaen kaikille. Satamarottien touhut lopetettiin siis ankaralla tavalla. Osa niistä teki julkiparannuksen ja sai tulla takaisin joukkoomme, osa karkotettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle osaksi aikaa, osa lopullisesti. Kaupungin tulliaita oli heikkonäköisellekin vastaan sanomaton merkki. Kaikkein hankalimmat tapaukset pantiin uimaan Ruotsiin. No, jos ne lokeilta selvisivät niin lähisaariin ne tietysti menivät. Kuka pärjäsi kuka ei. Kaupunkirotiksi niistä ei enää ollut.

Surullista. Kaikilla ei ole rotan luontoa ja sydäntä. Kissoille emme voineet mitään.

Teksti: Olli Kaukonen
Kuvitus: Elina Kanerva
Kieliasun tarkastaja: Kaisa Kelloniemi
Asiantuntija: Katri Laakkonen

Lue osa 1: Kirkonrotta Kaaprielin Rauman historia: 1500-luku