Olen kirkonrotta Tobias. Olen koonnut muutamia tapahtumia 1700-luvun Raumasta tuleville rottapolville. Jos uusia sukupolvia enää tulee. Monta kertaa viime vuosikymmeninä kulkutaudit ja tulipalot ovat vaarantaneet elämän jatkumisen kaupungissamme. Tämä tarina on syntynyt kunnioituksesta menneitä sukupolvia kohtaan. Jos kaikki loppuu meihin, sitten se on niin. Menneisyyttä ei saa unohtaa. Lähteenä olen käyttänyt arkistomateriaalia ja päiväkirjoja. Tehtävän sain rottien laajennetulta vuosikokoukselta, joka pidettiin apteekin ulkovaraston alakerran perimmäisessä nurkassa eräänä syyskuisena iltana vuonna 1793.  Myös ulkomaalaiset, paikalle tulleet heimoveljet saivat ottaa kantaa asioihin, vaikka äänestysoikeutta heille ei voitukaan ymmärrettävistä syistä suoda.

Raumalla rotat ovat pitäneet tarkasti huolta päivän tapahtumien tallentamisesta. Kaikki muistot, pöytä- ja päiväkirjat kannettiin Rauman Pyhän Ristin kirkkoon. Ne varastoitiin lattian alle (Huom. 1800-luvulla ne siirrettiin kirkontorniin). Huolellisesti ja visusti. Kosteus ei tee hyvää luille, ei myöskään musteelle, paperille tai teelle. Jos joku löytää nämä kirjoitukset joskus ja ymmärtää niiden arvon, olen hyvin iloinen, että työmme kaupungin ja rottien kunniaksi ei ole mennyt hukkaan. Tarinan edetessä näkyy miten rottien ja ihmisten historia kietoutuu yhteen. Siellä vilahtelee mm. kalaa, perunaa, multaa, kangasta ja tupakkaa, jotka kuuluvat yhteiseen historiaamme. Koko luomakunta kulkee yhtä matkaa. Johonkin. Sen tarkempi pohtiminen kuuluu viisaammille. Vaikkapa ihmisille. Tai joillekin heistä. En tunne asiaa sen paremmin. Olen huomannut, että joka päivälle riittää omat asiansa. Päivät jatkuvat niin kauan kuin jatkuvat. Sitten on toisten vuoro. Ystävällinen tassun ojennus siis sinulle, joka luet seuraavia rivejä, matkakertomustamme. Oletpa rotta tai ihminen. Nauti pala juustoa ja uppoudu seikkailuun.

Rauman historiassa 1700- luvun loppupuolen eräs oleellinen merkkitapaus oli kivisen raatihuoneen valmistuminen. Sinne teetettiin jopa upea rokokookalusto.

Monet rotista, ihmisistä puhumattakaan, eivät olleet kuulleet puhuttavan rokokoosta saatikka nähneet sohvakalustoa, minkäänlaista. Missään. Tuoli, palli tai penkki, niillä kyllä raumalaiset pärjäsivät sen ajan, kun päivällä hetken levätä saivat. Useammin olisi lepohetkiä tarvinnut olla, mutta kiire oli tunnollisen ja jumalisen ihmisen merkki. Ja ahkeruudestaan tunnetun rotan!  Raatihuoneen rotat olivat suuren kunnioituksen mutta myös kateuden kohteina. Erityisesti kateuden. Niiden ominaisuudet eivät poikenneet muiden rottien osaamisista mitenkään. Ainakaan yläkanttiin. Kenestä tahansa olisi voinut tulla alun perin raatihuonerotta. Periaatteessa. Piti kuitenkin olla miespuolinen eläjä, joka kykenee kantamaan itseään pidempää laudanpätkää 2 metriä pudottamatta sitä kertaakaan. Levätä kyllä sai. Tästä selviytyneet saivat valita kaverin mukaansa. Niin se meni. Sitten edettiin kaveriporukalla. Tässä uudessakin talossa.

Monelle taloon päässeelle rotalle tilaisuus teki tehtävänsä. Erityisesti vahvojen mutta mieleltään yksinkertaisten kuomien kohdalla.  Sitä edesauttoi näytön halu. Raatihuoneesta rapsahtaa.  Tämän vuoksi ne pitivät pari kertaa kuukaudessa, joskus kolmastikin, komeita ja näyttäviä juhlia. Aloitusajankohdaksi päätettiin kokeilujen jälkeen vakiinnuttaa loppuillan hetket pian kaupungin porttien sulkemisen jälkeen, kun kaupunki oli hiljennyt yön lepoon. Pakko sanoa: juhlien järjestäjinä raatihuoneen väki oli t o d e l l a hyvä. Mielikuvitusta riitti. Ruokaa ja juomaa piisasi kaikille juhlien loppuun asti. Kun ilo alkoi olla ylimmillään, osattiin lopettaa. Se on aina hyvien juhlien merkki. Huomattiin, että ehdoton takaraja oli kello neljä aamulla, jolloin kaupunkilaisista ainakin piikoja ja karjanhoitajia alettiin herätellä aamun puuhiin. Myöhemmin myös ihmiset oppivat lopettelemaan juhlinnan neljän pintaan. Se tapa pätee aina, vaikka muutoshaluja putkahtelee silloin tällöin, ennustan. Kello neljän taikaa ei murra mikään. Eikä kukaan. Eikä kirkonmenojen aamu kymmentä. 

Muualtakin kaupungista kutsuttiin väkeä mukaan ilonpitoon. Oli suuri kunnia saada kutsu rottien järjestämiin rokokoojuhliin.

Mitä enemmän juhlijoita paikalle tuli sen hauskempaa kaikilla oli. Puheensorinaa piisasi. Kaikenlaisia hauskoja juttuja kertoiltiin. Olimme kuin suuri perhe.  Yleiseksi ongelmaksi tuli käytöstavat ja pukeutuminen. Tai haastehan se enemmänkin oli kuin ongelma. Juhla on aina jotain erityistä, arjesta erottuvaa. Kuinka ollakaan, Tukholmasta tuotuja, ihmisten vaatteiden tekemiseen käytettyjä yli jääneitä kangaspaloja keräiltiin ahkerasti viikkojen ajan ja avuksi tuli myös mielikuvitus – sehän on köyhän apu ollut aina. Kankaanpaloista syntyi toinen toistaan upeampia luomuksia vaattureiden tassuissa.  Laivojen myötä saapui myös tieto uusimmista muoti-ilmiöistä. Juhlia parannettiin jatkuvasti. Kuollutta hetkeä ei tullut.

Ennen juhlia opiskeltiin kumarruksia ja niiauksia ja kopeita eleitä oikein antaumuksella ranskalaisen laivakokki Francoisen eli Ransun opastuksella. Ransu opetti jokaista kutsuttua kaksi, kolme eri kertaa. Jos sinä aikana ei edistystä tapahtunut käytöksessä ja osaamisessa myös kutsut harvenivat.  Ransu oli kohtelias mutta myös vaativa. Juhlissa piti olla tasoa, hän sanoi. No – myöhemmin hänen piti lieventää laatuvaatimuksiaan.

Protestina eli vastalauseena hienoja juhlia kohtaan syntyi pieni poikamiesrottien ryhmä, jonka asenteena ja toiminta-ajatuksena oli ”Olipa vauhdissa Roko– tai Kai ja Koo, kovat raumalaiset rotat eivät mene lukkoon”. Minulla on kuonon kärjessä tunne, että tähän liittyy jotain aikakaudesta toiseen kantavaa, vaikka en osaa asiaa sen selkeämmin perustella. Jos se menee vikaan, niin se on tulevien päivien asia.  Mitäpä sitä tämänkään asian kanssa pingottamaan. Jonkin kaltaista tanssiakin siis tavoiteltiin. Perusaskeleet jäivät kaikille mieleen. Ransu osasi asiansa. Kunnon soittajia ei vain meinannut löytyä, joten yritykseksi tanssi miltei aina jäi. Omaan kaupunkiin ei rottien pariin ollut osunut edes yksinkertaista musiikkigeeniä, joka ei sinänsä ole ennen kuulumatonta, mutta kunnollisia soittimen rakentajiakaan ei ollut.  Eräs sydämellinen, taitava, kansainvälinen, huumorin- ja rytmitajuinen ja musikaalinen laivarottapari, Pjotr ja Ben (taiteilijanimeltään Kai ja Koo), kyllä hallitsivat soitannan ja ilonpidon monen monet vivahteet mutta juhlat ja heidän satamaan tulonsa osuivat kohdalleen harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa. Mutta kun he tulivat, ilo oli sitä suurempi! Voi sitä ihanaa tanssin liikettä ja rytmin hurmaa.

Kun kaupunkilaiset alkoivat viljellä tupakkaa, olivat rohkeimmat ja oppimiskykyisimmät rotat kohta oljesta tehtyjen holkkiensa kanssa diivailemassa. Juhlakäytöstä se alkoi. Punaiset tupakanpäät hehkuivat pimeässä öisin. Haju ja yskimien sekä yskökset olivat juhliin liittyviä lieveilmiöitä. Tapa levisi myös juhlia laajemmalle ja aiheutti useita vaaratilanteita. Tuli on huono isäntä. Savurenkaiden puhaltelusta tuli hetkeksi muoti-ilmiö. Turhanpäiväistä ylpistelyä, sanoisin.  Yövartijan paikalle tulon kanssa oltiin tarkkana koko ajan. Yllätyksiin ei kerta kaikkiaan ollut varaa eikä niitä tullut. Kertaakaan. Salaisuus on säilynyt aina näihin päiviin asti. Ja tulee säilymään. Raatihuoneen tapahtumilla on salassapitoaikansa. Aina siihen asti, kun toisin todetaan (Tupakan vaarat terveydelle on opittu tietämään vasta paljon myöhemmin oikolukijan huomautus).

Kun kaupungin ensimmäinen apteekki avattiin, alkoi monen kokemaan toistuvaan juhlien jälkeiseen päänsärkyynkin tulla helpotusta. Apteekkirotat pääsivät pian perille lääkepurkkien ja perusrohtojen salaisuuksista. Sivistyneimmät rotat perustivat keskustelukerhon, jossa pohdittiin juhlimisen, boolin ja arkipäivässä jaksamisen välistä yhteyttä. Booli ja tupakka oli tappava yhdistelmä. Sekin pantiin merkille. Mutta ei se juhlien määrään tai osallistujalukuun juurikaan vaikuttanut.

Tutustuminen perunaan oli kaupunkimme rottien historian eräs suurimpia ja merkittävimpiä asioita. Perunan säkistä pihistäminen oli taitolaji ja se edellytti erityisosaamista, monen rotan saumatonta yhteistyötä. Ryhmä valittiin huolella. Harjoittelua oli paljon. Ensimmäiseksi tarvittiin tiedustelija, joka otti selvää missä säkkejä oli ja missä kunnossa ne olivat. Sitten piti olla kaksi vartijaa maan tasalle yövahtia ja kissoja varten ja päiväsaikaan yksi katolle petolintujen vuoksi. Onnistumisen kannalta merkittävää oli myös terävähampainen ja vahvaleukainen jyrsijä tai kaksi puhkaisemaan säkin kylki sekä 4–6 kantajaa, joiden piti olla nopeita ja vahvoja.

Monesti tarvittiin 2, joskus jopa neljä välivarastoa ennen kuin tuotteet olivat jakeluvarastossa. Matkalla tuli aina hävikkiä. Tilannetta seurattiin tiukasti. Jos ilmeni tahallista kuormasta syömistä, oli seurauksena armottomasti porukasta erottaminen. Olosuhteista riippumatta. Säännöt olivat selvät. Pihistäminen oli rehellistä puuhaa. Joukkuelaji jos mikä. Piti jaksaa odottaa vuoroaan. Kaikki saisivat osansa ajallaan. Kovaa, mutta rehellistä, sitä se oli. Ihan kuin elämä itse.

Raumalaisuuteen on aina kuulunut hyvät laadukkaat tuotteet ja myös ulkomaankauppa. Kaupungin väelle se tarkoitti, että laivoilla vietiin satamasta tervaa, puutavaraa ja pitsiä. Muhkeat tilit Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Venäjältä näkyivät elintasossa ja ravintoketjussa eli myös porsaat, piiat ja rotat voivat paksusti. Ja se jos mikä oli vastaansanomaton merkki ja ylpeyden aihe. Kaikilla oli hyvä olla.

Teksti: Rajalla kulkija
Kuvitus: Henry Kanerva
Kieliasun tarkastaja: Kaisa Kelloniemi
Asiantuntija: Katri Laakkonen

Lue osa 1: Kirkonrotta Kaaprielin Rauman historia osa 1: 1500-luku
Lue osa 2: Kirkonrotta Saran Rauman historia osa 2: 1600-luku