Miehet olivat väsyneitä, kamelit uupuneita. Varusteet alkoivat olla nukkavieruja ja matkaeväs vähissä. Matkaa oli tehty viikko toisensa jälkeen eikä päämäärästä ollut tietoakaan. Pientä toivoa virisi kulkijoiden mielissä, sillä joitakin päiviä oli näyttänyt, että suuntaa antava tähti hidasti kulkuaan. Missä he oikein olivat? Ei ainakaan lähellä pääkaupunki Jerusalemia! Mutta siihen tähti pysähtyi, pienen kyläpahasen ylle. Oltaisiinkohan pian perillä? Voiko tähteen luottaa?

Paimenilla oli normipäivä. Leppoisa ja vain muutamia hankalia hetkiä sisältänyt. Nyt lammaslauma oli koottu yön lepoa varten. Oli aika nauttia eväistä, sopia vartiovuorot ja levätä hetki. Laumassa oli kuitenkin aistittavissa lievää levottomuutta, erilaista kuin koskaan ennen. Susia tai muita petoeläimiä ei ollut päivällä näkynyt eikä illalla kuulunut lähistöllä. Jotain eriskummallista oli ilmiselvästi tekeillä, paimenetkin alkoivat vaistota sen.

Majatalon isäntä oli työssään rutinoitunut ammattilainen ja ihmistuntija. Oli ikävää passittaa ihmisiä taivasalle, mutta kun paikat olivat täynnä, ne olivat täynnä. Viimeisten joukossa tuli nuori pariskunta, viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö ja hänen miehensä. Heissä oli jotain mitä majatalon isäntä ei ollut kokenut koskaan ennen, pientä pelokkuutta ja arkuutta, mutta samalla vahvuutta ja varmuutta. Heidän olemuksensa teki vaikutuksen, joten isäntä käänsi viimeisenkin kiven, karjasuoja oli ainut mahdollisuus yöpymistä varten. “Tyttö synnyttää ensi yönä” oli majatalon emäntä kuiskannut miehelleen. Se ratkaisi asian lopullisesti.

Lapsi syntyi ja toi valon tullessaan. Alkoi uusi aika. Valo kasvoi vähitellen, murtautui maailmaan ja tuli nähtäväksi ja koettavaksi. Jokaisessa meissä on sitä valoa, rakkautta, lähimmäisen huomioivaa rakkautta. Se on Jumalan merkki ihmisessä.

Tuli ehtoo ja yö, uusi päivä. Niitä tuli pitkä ketju, kaikkiaan yli kaksitoista tuhatta. Ja taas pimeys sai vallan, suurin pimeys, pitkäperjantaina. Se taipui kuitenkin kirkkaudelle ja häikäisevälle uudelle alulle. Sen oli pakko. Uudeksi rajaksi tuli koko maailma, valon maailma. Kaikilla on oikeus saada olla rakastettu ja hyväksytty omana itsenään. Syntymän perusteella.

Tuli ehtoo ja yö, uusi päivä. Niitä kertyi ja kertyy viljalti. Niitä kertyy satoja tuhansia ja taas tulee pimeää, mutta sekin päättyy kirkkauteen, Ikuiseen Jouluun. Niin on kirjoitettu.

Miten me? Varusteet alkavat olla kuluneita ja matkaeväs vähissä. Matkaa on tehty miespolvi toisensa jälkeen eikä päämäärästä ole tietoakaan. Voiko mihinkään enää luottaa? Ole rohkealla mielellä. Kohta, ihan kohta päästään perille.

Koska kerran Sana tuli lihaksi, Jumala ihmiseksi. Siksi sinä olet mukana vaeltamassa. Edessämme on kulkija ja suunnannäyttäjä Kristus, maailman toivo. Emme näe häntä, mutta kannamme hänen valoaan. Sitä valoa tarvitaan maailman pimeydessä ja kylmyydessä. Kaikkialla.

Jospa elämän salaisuus eli joulun ydin onkin vähästä antaminen, laskelmoinnin lopettaminen, vuorovaikutukseen ryhtyminen, tosiasioihin suostuminen, vastuun ottaminen, pelon torjuminen, lesken ropo, pojan leivät ja kalat. Siinä suostutaan elämän virtaan ja uuden kielen opetteluun, epävarmuuteen sekä yhdessä matkaamiseen.

Minä odotan sinua Herra, odotan sinua koko sielustani ja panen toivoni sinun sanaasi. Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua. Psalmi 130.

Rajalla kulkija