Mä menin sen eteen. Se tuijotti mun ohi. Mä tuijotin sitä. Herkeämättä. Tapahtui jotain. Tuijotus pehmeni, muuttui katsomiseksi, uteliaaksi tarkasteluksi. Ajatukseni liikahtivat. Tunteeni saivat hipaisun. Tapahtui kohtaaminen. Pakottomasti. Tuli rauhallinen olo. Multa ei vaadittu tai odotettu mitään. Siinä sai vain olla. Ja joka hetki oli hyvä. Riittävä. Kello ei käynyt ja kiiruhtanut. Tehokkuuden puntari tuli tarpeettomaksi. Mittarit vietiin pois. Ne sielun riivaajat. 

En tiedä mitä se näki, mä näin enkelin, lyijykynällä esiin hellästi valkeasta pinnasta kaiverretun. Herkkä käsi, silmä, sielu, oli osannut mennä paperilla juuri oikeaan syvyyteen. Siellä se asui ja uskalsi tulla näkyväksi. Kohtasi kumppanin. Etsijän ja palvelijan.  

Niin täydellinen se oli, vaatimatta sitä. Niin armollinen se oli olematta syyllistävä. Niin nöyrä se oli ymmärtämättä sitä itse. Niin kaunis se oli elämän kuluttaman katsoa, Niin avoin se oli pitämällä kuitenkin minuuden rajat selkeästi. Niin herkkä se oli ja siksi se oli niin vahva. 

Olen varma, että en olisi kestänyt sellaisen katsetta suoraan. Siksi se katsoi mun ohi. Koko ajan. Jokin arkisen ja rujon kätkössä oleva pyhyys tuli itsessäni tunnistettavaksi, näkyi ja tuntui lyhyen tuokion. Se on siis totta. Lyhyt hetki voi pitää sisällään kaiken tarpeellisen. Ja aavistuksen taivaasta myös. 

Rajalla kulkija kävi kolme kertaa kirkon kellarissa Sinikka Palosen armollisten, viisaiden ja äärettömyyttä välittävien kuvien katsottavana. Keskeneräisenä hyväksytyksi tullen. 

En ole vieläkään varma mitä, minkä ja kenet kohtasin. Se ei ole oleellista. Kohtaaminen on. 

Teoskuvat: Sinikka Palonen, Enkeli (kolme samannimistä teosta), 2020 ja 2021