Se lähti liikkeelle. Jutteli vähän. Liikkui kevyesti. Katseli joka suuntaan. Kädet, jalat, pää, keho, kaikki yhtä sulavaa kokonaisuutta. Askelten kaari laajeni, polusta tuli mutkikas. Se seurasi Luontoa. Kädet kurottivat maahan, ne havittelivat oksien ylhäisyyttä. Kiertyivät, lähenivät, kunnioittivat. Saavuttivat koska eivät.

Liike koski ajan tajuun, sai sen katoamaan ja nukahtamaan, muuttumaan pienemmäksi, palvelijaksi.

Katse kiersi kasvoista kasvoihin, silmistä silmiin hapuillen. Lupaa pyytäen ja uutta löytäen.

Tanssivan perhosen ilo, riemu ja leikkisyys eivät olleet itseään varten. Se oli peili. Kuvakaiku siitä mitä tapahtui ihmisissä, sieluissa ja miten ne elpyivät, tulivat löydetyiksi. Hetkeksi. Piiloon jäävä energia tuli näkyväksi ja pysyväksi. Kauemmaksi aikaa kuin olisi mahdollista irrallisina osina.

Rajalla kulkija oli heinäkuussa Sepän talolla taidenäyttelyssä ja päätyi puolivahingossa seuraamaan puutarhassa ollutta Maria Kanasen tanssiesitystä. Vaikuttavaa.

Rajalla kulkija