Raumalaisten rottien lyhyt lätkähistoria

       

Moi. Totanoi. Mä olen lätkärotta Jari. Ja ihan pois nahoistani. Nyt on aivan tuore löytö. Suoranainen aarre. Kirkon muurista Raumanjoen puoleiselta sivulta löytyi viime viikolla vanha paperirulla lasipullosta. Siinä on kuvitettu tarina raumalaisista lätkän pelaajista ja lajin kadoksissa olleesta historiasta. Tarina on päivätty 1900 -luvun taitteeseen. Sen mukaan pelin toivat Raumalle ja siten ensimmäisenä Suomeen – rotat. Nyt on pakko katsoa tarkemmin. Taitaa mennä lajin historia samalla päivitykseen. Näin tarina kuuluu. Mä luen sen teille.

On kylmä helmikuinen ilta. Laivarotta Eetu nousee maihin Rauman satamassa purjealuksesta. Sen nimi on Fennia. Edellinen satama oli Englannissa. Normaalin merimiesvarustuksen lisäksi rotalla on repussaan 5 lakritsista tehtyä lätkää ja vähän varstan näköinen puukeppi. Ne hän on saanut kanadalaiselta kollegaltaan, Danielilta,  joitakin päiviä aikaisemmin. Itse asiassa varusteet ovat Eetulta hyvin menneen pokeri-illan ylimääräinen palkinto. Tai ylimääräinen ja ylimääräinen. Kanukilta loppuivat rahat kesken illan. Hän lupasi lisäksi neuvoa ja näyttää maanmiestensä kanssa mistä oli tarkemmin ottaen kysymys, jos puuttuvat rahat kuitattaisiin sillä. Lyötiin tassua reiluuden merkiksi. Laivarotan sana pitää. Hän lupautui jopa tulemaan Raumalle antamaan oppia ja kertomaan tarkemmin pelin taktiikasta ja säännöistä. Mutta vasta muutaman viikon kuluttua. 

Liikunta on rotille itsestään selvää. Kaikkialla. Mutta jäällä! Sitä piti vähän miettiä. Haasteet selvitettiin. Sepän pajan takaa löytyi pitkiä metallipaloja. Suutarirotta Seppo teki pienet kengät. Hän kiinnitti teroitetut terät kenkiin, ja siitä se alkoi – pyllylleen meno. Paikat olivat hellinä ja nilkat kipeinä mutta periksi ei annettu. Pikku hiljaa muutama taitava rotanpoika alkoi saada juonen päästä kiinni. He rohkaisivat ja opettivat toisia alkuun. Pian jäällä luisteli kolmisen kymmentä uuden lajin hurmaamaa aloittelijaa. 

Luisteleminen ja lakritsalaatan kuljettaminen ja lyöminen samanaikaisesti oli pitkän harjoittelun tulos. Kun opeteltiin puolustamista alivoimalla erehtyi valmentaja Peksi innostamaan, että meiningin pitää olla sellaista että puolustaja on valmis vaikka syömään kiekon. Sitä ei olisi pitänyt sanoa. Puolitoista kiekkoa hävisi heti ensimmäisen harjoituksen aikana parempiin suihin. Maalivahti Lassia epäiltiin, mutta mitään ei voitu näyttää toteen. Lassi vaan rallatteli laulunpätkää suupielet mustaa mähnää valuen. Tavallista tyytyväisemmiltä näyttivät myös Vili ja Miska. Röyhtäysten katku ja muukin haju muuttui kaveruksilla reilusti makeampaan suuntaan muutamaksi päiväksi. Ohjeita täsmennettiin ja loput kolme ja puoli kiekkoa säilyivät kohtuullisesti. Onneksi kaupungista löytyi lakritsia. Pian materiaali korvattiin kumisella kiekolla. Kiekon syönti loppui siihen. Kumilätkä sattui osuessaan suurella voimalla. Niinpä alettiin kehittelemään suojuksia.

Peli opetti neuvokkuutta, pienet rottuudet kasvattivat mielenmalttia. Välillä jollakin petti hermo kun maila tai kiekko osui kipeästi. Alkoi töniminen ja irvistely. Jos maltti meni lopullisesti, otettiin kuumakalle kiinni ja pantiin pää edellä hankeen rauhoittumaan ainakin minuutiksi. Jos härnääjä toisti temppunsa useasti hän joutui harjoituksen ajaksi kentän viereen liekaan. “Kristian sai kiinnityksen”, muodostui yleiseksi sananparreksi.  Luistelutaito oli kuitenkin kaiken a ja o. Harjoituksissa Peksin tavaramerkiksi muodostui kolme sanaa “Tjassut, tjassut, tjassut”. Kaikki tiesivät että silloin mahan alus on täynnä jalkoja. Piti mennä eikä meinata. Liikettä piti olla ja samalla malttia. Taito kasvoi siinä mukana. Ja kunto kohisten.

Daniel saapui. Modernisti höyrylaivalla. Mukaansa hän oli saanut Englannista maanmiehensä,  jäätävän pelisilmän omaavan Thomasin, sekä Ruotsista ison rötkäleen, Robinin. He olivat  hämmästyneitä lyhyessä ajassa tapahtuneesta kehityksestä. Kaikki jäivät kaupunkiin pelaamaan jäiden lähtöön saakka. Kolmen kokeneen pelurin lause muuttui ikoniseksi: “Tuohan muistuttaa erehdyttävästi lätkää jo nyt” oli lause, josta raumalaiset pelurit olivat mielissään. 

Asiat muuttuivat kovasti, jopa ratkaisevasti parempaan suuntaan kun Mirjam saatiin joukkueen tueksi. Hän oli hyvä kuuntelija ja ymmärsi asioita laajasti. Teki pelaajille välillä osuvan kipeitäkin kysymyksiä. Kun peli ei kulkenut, oli syy joskus ihan muualla kuin osaamisessa tai voimissa.  Mirjam ymmärsi sen ja sai pelaajatkin tajuamaan asioiden kokonaisvaltaisuutta. 

Turha mailan puristaminen jäi ja pelaamisen ilo syttyi uudelleen. Joukkueesta tuli voittava joukkue. Tehty työ alkoi kantaa hedelmää. Ja se kantoi päätyyn saakka. Kaupungin täytti ilo ja ylpeys. On hienoa olla raumalainen. Kiitos Rauman Lukko mestaruudesta. Ja onnea loistaville pelaajille! Nämäp poikki o vast ei kun Miästem Barhha! 

Lassi Lehtinen

Oskari Setänen

Alex Mäkelä

Thomas Grégoire

Lukas Klok

Vili Laitinen

Ville Heinola

Noel Pietilä

Vili Saarijärvi

Robin Press

Onni Korkka

Luka Nyman

Miska Kukkonen

Aleksi Kenttämaa

Roni Sevänen

Samuli Piipponen

Heikki Liedes

Niklas Ylitalo

Pavol Skalicky

Linus Nyman

Jesse Ruotsi

Toni Koivisto

Eetu Koivistoinen

Kristian Pospisil

Jonne Tammela

Julius Mattila

Mikko Petman

Aleksi Saarela

Daniel Audette

Sebastian Repo

Anrei Hakulinen

Menestyksen takana on aina laadukkaat tukijoukot.

Pekka Virta, Erik Hämäläinen, Jarkko Kauvosaari,

Mikael Vuorio, Sami Helenius, Mirjam Wallin,

Juho Rakkolainen, Seppo Hurme, Matti Koskinen,

Mika Kuosmanen, Tomi Pihkoluoma, Juha Isotupa ja Matti Aronen 

Sekä tietysti ne tärkeimmät. Kotijoukot. Perhe ja läheiset.

Rajalla kulkija

Kuvat: Henry Kanerva